Suomen Islannin suurlähettiläs muisti minua pari viikkoa sitten kutsulla itsenäisyyspäivänvastaanotolleen Reykjavikiin. Vaikka kutsu olikin todennäköisesti once-in-a-lifetime tilaisuus, niin jätin silti menemättä. Puvun hankkimisen/lainaamisen vaiva ja 400 kilometrin edestakainen matkustaminen painoivat vaa’assa skumppalasia ja kuivaa pönötystä enemmän.
En sytyttänyt kynttilää enkä juhlistanut muutenkaan Suomen itsenäisyyspäivää. Sen verran kuitenkin tunteilin, että laitoin Sibeliuksen Finlandian soimaan. Crescendon keskellä huomasin, että kuuntelen kuulokkeistani virolaisen kapellimestarin johtamaa Göteborgin sinfoniaorkesteria.
Voileipäkakun ja nauriskukon sijaan söin tomaattista kikherne-currya täysjyväriisillä. Tunteet nousivat pintaan, kun sipuli sai silmäni vuotamaan ja olin leikata sormeani. Hieman ennen ilta seitsemää Suomen aikaa – Katatonian johdatellessa minua suomalaisten lanseeraamaan melankoliaan – avasin salmiakkiaskin, suljin silmäni ja vaivuin ajatuksiini.
Mistä suomalaisista asioista ja piirteistä olen ylpeä? Mitä kaipaan Suomesta? Mikä minussa on suomalaista? Kun vajosin järvien, saunan, rehtiyden, vähäsanaisuuden ja muiden kliseiden sekä stereotypioiden ohi, niin jäljelle ei jää oikein mitään konkreettista.
Olen täynnä uusia kysymyksiä. Minkä takia kaipaan perhettäni ja muita Suomessa olevia läheisiäni ja ystäviäni? Suomalaisuuden takia vai pelkästään siitä syystä, että olen oppinut tuntemaan heidät ja jakanut osan elämästäni heidän kanssaan? Olenko minä vähemmän suomalaisempi kuin lähtiessäni palatessani täältä takaisin Suomeen?
